Rehtori Paldaniuksen muistoa kunnioittaen
19/08/2019

Lukuvuosi 2019 aloitettiin Lykissä surullisin mielin rehtori Maarit Paldaniuksen menehtymisen vuoksi. Lukuvuoden alkaessa koulussa oli suruliputus ja vt. rehtori Tarja Holthoer piti kauniin muistopuheen aamunavauksessa. Koko koulu hiljentyi kunnioittamaan edesmennyttä rehtoriaan hiljaisella hetkellä. Pyynnöstä julkaisemme aamunavauksen tässä artikkelissa:

Aamunavaus 12.8.2019 (Tarja Holthoer)

Hyvä Lauttasaaren yhteiskoulu. Tämän lukuvuoden ja tämän aamun avaan sydän surren. Kun tulitte kouluun torstaina, huomasitte, että koulumme lipputangossa oli suruliputus. Tämä johtuu siitä, että koulumme rehtori, Maarit Paldanius on kuollut.

Tämä aamunavaus on poikkeuksellinen. Ja hieman tavanomaista pidempi. Haluan, että rauhoitut paikoillesi ja kuuntelet. Jos itkettää, itke. Jos opettaja itkee, antakaa itkeä. Se on surua. Se on kaipausta. Jos minä rupean itkemään, ei haittaa. Se on edelleenkin surua ja luopumisen kipeyttä. Muistokirja on koulun toimiston aulassa ja sinne saa tulla kirjoittamaan kauniita asioita ja muistoja Maaritista. Luovutamme kirjan hänen perheelleen syyskuussa.

Maarit oli ystäväni. Hänet siunattiin Lauttasaaren kirkossa 19.7. ja olin kirjoittanut hänelle muistopuheen. En sitä kuitenkaan pystynyt pitämään. Osittain siksi, että hautajaisissa yleensä jäädyn ja haluan surra yksin itsekseni. Pää oli silloin sumuinen eikä ääni olisi kantanut. Haluan kuitenkin lukea muistopuheeni Maaritille ja aion tehdä sen nyt.

 

Rakkahin Maarit,

Olen joutunut viimeisen kuukauden aikana miettimään sinua ja minua. Kuukausi on ollut raskas, koska sinua ei enää ole mutta kuitenkin sinä olet. Aina tulet olemaan muistoissani ja sydämessäni. Siellä sinulla on aivan erityinen paikka, ystävän paikka. Mietin tämän muistopuheen muotoa. Kirjoittaako sen työtoverina vai ystävänä? Sydän käskee kirjoittamaan ystävänä, mieli työtoverina. Miksipä niitä erottaa toisistaan. Sellainen suhteemme oli; sekoitus työtä ja ystävyyttä. Sekoitus asiakirjoja ja some-sydämiä. Sekoitus tunnetta ja velvollisuutta. Sekoitus erilaisia ristiriitoja ja yhteisymmärrystä. Sekoitus kiinni pitämistä ja luopumista.

Tiemme ristesivät kymmenisen vuotta sitten. Sinä ja silloinen rehtori Kreivi päätitte ottaa minut Lauttasaaren yhteiskouluun. Olin löytänyt sielulleni ja mielelleni sopivan paikan. Vuodet vierivät työtovereina. Työtehtävät muuttuivat ja muuttivat meitä kumpaakin. Sinusta tuli rehtori, minusta vararehtorisi. Silloin varsinaisesti löysimme toisemme. Osallistuimme koulutuksiin, seminaareihin, kotimaan reissuille ja ulkomaan matkoille. Joskus minusta tuntui, että olimme aina yhdessä. Etten osaisi olla ilman sinua. Sinä ekstrovertti, minä introvertti. Yleensä jaoimme hytin tai huoneen, ja hölpötimme yömyöhään. Jatkoimme pulinaa päiväsellä ja taatusti häiriköimme seminaareja jatkuvalla ajatusten vaihdolla. Sinusta tuli minulle hyvin läheinen. Työstä uupuneina monesti horjuimme toistemme työhuoneen ovesta sisään ja lukemattomat ovat ne tunnit, kun vain istuimme tankkaamassa toisistamme voimaa.

Molemmat olimme aikuisia ja perheellisiä. Kiireisiä. Meidän yhteytemme oli siksi työpaikalla ja matkoilla. Niillä suunnittelimme ja mietimme lukuvuoden käänteitä ja ohjeistuksia. Uudistimme ja rakensimme uutta, parantelimme vanhaa. Käytit sanaa ”parastaminen” ja sen me osasimme. Monesti tulimme reissulta takaisin töihin ja kiusoittelimme, että meitä ei pitäisi päästää matkoille yhdessä, koska aina meillä oli mukanamme uusia tuulia. Se nauratti meitä, muita ei niinkään. Se tiesi lähes aina, että uusi mato oli koukussa. Ja sitten mentiin eikä meinattu. Hankehakemuksia viuhui ja kokouksia pidettiin. Aivan parasta sinusta oli tehdä työtä yhdessä tiimin kanssa. Silloin olit parhaimmillasi. Luova, innostava, innostuva, yhteisöllinen ja tehokas. Ja se kantoi koko koulun nykyiseen loistoonsa.

Matka- ja seminaaripäiviä meille kertyi kiitettävästi. Yhden matkan muistan erityisesti. Se oli Hyry –risteily Tukholmaan. Päivä oli 7.4.2017. Päätimme livistää, jälleen kerran omille teillemme. Karkasimme opastetulta retkeltä ja päätimme kävellä kahvilasta kahvilaan ja jäätelökioskilta toiselle. Kävelimme pitkän matkan ja juttelimme hilpeitä ja vakavia. Koska olen maantieteilijä, eksyimme. Harhauduimme väärälle lahdelle ja kävelyreittimme venyi mahdottoman pitkäksi. Jossakin vaiheessa pysähdyimme kahville ja ihmettelimme sotilaskoptereiden ylilentoa ja leijumista puiston päällä. Helikopterit tulivat matalalta ja ylittivät meidät. Molemmat säikähdimme ja totesimme tilanteen olevan ahdistava. Kiiruhdimme, lähes juoksimme kohti satamaa sydän kurkussa. Sitten alkoi tulla puheluita ja hätäviestejä. Keskustassa oli ollut terrori-isku. Olimme laivassa ennen muuta väkeä ja aloimme järjestellä asioita. Silloin huomasimme osaavamme toimia yhdessä ja toteutimme kriisisuunnitelmaa pilkulleen. Silloin tutustuin siihen Maaritiin, joka myrskyn noustessa jää pystyttämään tuulimyllyjä. Järjestelmällinen, päättäväinen, rauhallinen, järkkymätön. Saimme omamme kotiin, mutta emme oikeastaan toipuneet matkasta koskaan. Ei toivu kapteenikaan, jolle Maarit kävi ilmoittamassa, että laiva ei lähde satamasta ennen kuin kaikki seminaariin osallistuneet ovat laivassa.

Tuo matka oli hetki, jolloin ymmärsimme kaiken olevan muissa käsissä. Kävimme lukuisat keskustelut siitä, miten tieto pitää olla jaettuna ja helposti saatavilla. Aloimme järjestelmällisesti siirtämään asiakirjoja Officen pilvipalveluun ja jaoimme toisillemme asiakirjat, jotka olivat keskeisiä koulun kannalta. Pohdimme syvällisiä ja raskaita asioita. Keskeinen sanoma oli, ettei pidä laittaa kaikkia munia samaan koriin. Koskaan ei tiedä, mikä taivaankappale korin päälle putoaa. Jotenkin huoleton tyttöily vakavoitui ja muutti muotoaan. Jos uskoisin kohtaloon, jatkaisin ”kuin viestiä tuoden”. Kuinka viisaita päätöksiä Maarit tuolloin teitkään. Yhteinen tietopankki, ettei mitään jäisi yhden ihmisen taakse. Tuosta kaukonäköisyydestä minun oli helpompi hypätä ohjaimiin. Kun viime lukuvuosi alkoi, laitoit sen alulleen niin kuin muutkin lukuvuodet. Sitten kävi niin kuin kävi ja irrotit otteesi lukuvuoden päättyessä. Hieman hävyttömästi totean, että opettajien laskennallinen kesäloma alkaa kesäkuun kuudestoista päivä. Tiedän, että ymmärtäisit ja nauraisit tälle työehtosopimus –vitsille. Päivätyösi oli tehty ja lukuvuosi taputeltu valmiiksi.

Nyt olet poissa ja minä olen eksynyt. En tiedä kenen kanssa matkoilla voisin naapurisänkyyn huudella ja kikatella tyhmille vitseille. En tiedä kuka jaksaisi puujalkavitsejäni ja pistäisi itse vielä paremmaksi. Onneksi on Risto. Kuka nyt jakaa somessa Lassin ja Leevin matikkajuttuja? Kuka lukee johtajuudesta kirjoja ja kirjoituksia ja referoi niitä minulle? Mentorini on poissa. Ystäväni on poissa.

Koska olen tunnustukseltani ortodoksi, totean, että elämää on niin kauan, kun joku muistaa. Omalta osaltani lupaan muistaa sinua, Maarit. Sinä olet sydämessäni ja ajatuksissani.

Ollos, ystäväiseni, iäti muistettu.

Nyt pyydän, että koko koulu nousee seisomaan ja pidämme minuutin hiljaisuuden edesmenneen rehtorimme, Martta Merja Maarit Paldaniuksen, omaa sukua Karsikas, muistoksi. Hän nukkui pois juhannusaattona 21.6.2019. Häntä jäi kaipaamaan aviomies sekä kaksi aikuista tytärtä. Häntä jäi kaipaamaan Lykin työ- ja kouluyhteisö. Me. Minä. Nyt aloitamme hiljaisuuden, jonka jälkeen laitan soimaan omien lasteni minulle nauhoittaman laulun, jonka lupasin Maaritille joskus soittaa. Lupauksesi jäi.

Rehtori Paldaniuksen muistoa kunnioittaen.